tommijalava

Olen postmoderni supermies!

Sain sankarityöni juuri valmiiksi. Kotihoidontuella vietetty puolivuotinen tuli päätökseensä. Olen siis tasa-arvon soturi ja lipunkantaja. Näin ainakin, jos nykyistä diskurssia on seuraaminen. Lastenhoitovastuun mahdollisimman tarkka puolittaminen kuulemma edustaa miesten ja naisten tasa-arvoa. Keskimääräisesti yleisempi tapaus, jossa äiti käyttää hoitovapaamahdollisuuden siis edustaa epätasa-arvoa. Josta syystä kotihoidontukea halutaan lyhentää ja korvamerkitä puoliksi äidin ja isän kesken.

Ihan oikeasti. Kulunut puolivuotinen on ollut ehkä elämäni paras puolivuotinen. Repivän arkisen kiireen ja itkevien, väsyneiden lasten hoitoon tappelemisen sijaan olen voinut heräillä lasten kanssa rauhassa, laitella ruokaa omaan tahtiin, käydä kerhoissa ja touhuilla arjen askareita. Aivan mahtavaa aikaa. Olen nauttinut joka hetkestä. Jopa niistä, jolloin olen kiukuissani naama punaisena ollut lasten kanssa eri mieltä jostakin. Niitä tilanteita ei edes ole ihan vähän, mutta nekin kuuluvat rikkaaseen elämään.

Mitä merkitystä tässä asiassa on jollakin tasa-arvolla? Kenen tasa-arvolla? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Miksi me edes sallimme puhua itsellemme tuon kaltaista tasa-arvopotaskaa? Lähtökohtainen oletushan tässä keskustelussa näyttää olevan, että ihmisen kuuluu käydä töissä kodin ulkopuolella. Liberaalivasemmisto ja porvarit ovat löytäneet toisensa täydellisesti siinä, että molempien mielestä ihmisen arvo syntyy sitä kautta, että käy jossakin tehtaassa tienaamassa rahaa itselleen ja tehtailijalle. Vain se näyttää olevan arvokasta. Kotona omien lasten kanssa oleminen ei. Mitä tämä asetelma meidän arvoistamme kertoo? Tasa-arvo pitäisi tässä kontekstissa nimetä tasa-arvottomuudeksi, koska ihmisen arvo on vain välineellinen ja materialistinen. Jopa meidän omat lapsemme ovat vain välineitä aikuisten ”tasa-arvon” toteuttamiseen ja uuden aikakauden luokkasotaan, jota käydään täysin kuvitteellisten mies- vs. naisleirien välillä. Tosiasiassa mikään naisten kollektiivi ei ole hyötynyt latinkaan vertaa minun hoitovapaastani. Sen sijaan meille perheenä tuo aika on ollut hyvää. Rauhallisempi tahti ja yksi aikuinen kotona helpottaa kotitöitä ja antaa ehkä sen pienen hivenen lisää peliaikaa päivään siten, ettei arki olekaan silkkaa selviytymistä, vaan myös rauhoittumista ja elämää. Entä jos tasa-arvo nähtäisiinkin perheiden välisenä siten, että perheet saisivat valita itselleen sopivan vaihtoehdon niin että se jää kotiin jolle se on mahdollista? Nykyisellä tasa-arvoretoriikalla lapsista tehdään keppihevosia joilla vanhemmat nostetaan toisiaan vastaan, onko se hyvää perhepolitiikkaa? Entä jos kasvattaisimme vain lapsemme mahdollisimman hyvin, antaisimme aikaamme ja tekisimme sen minkä tiedämme oikeaksi, unohtaisimme itsellemme haalimisen ja vaatimisen ja pyrkisimmekin antamaan. Olisiko elämä huonompaa?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Toimituksen poiminnat